Menneestä

Kellot uhkaavat valahtaa surrealistiseen merkityksettömyyteen: tämä paikka saa minut uumoilemaan kaiken kauneuden pakoa.

Minä kammoan ajatusta nykyhetkestä, joka vinkaisten sujahtaa menneisyyteni madonreikään. Vain tässä ajassa olen minä minä. Menneisyyteni ääriviivat hämärtyvät sormet kohmettavaan aamu-usvaan, mutta nykyhetkeä vasten piirtyy hahmoni hitusen kirkkaampana.

Menneisyys ei tunne nykyisyyteni rajoja, vaikka yksin rajat voivat tehdä minusta vapaan.