Menneestä

Kellot uhkaavat valahtaa surrealistiseen merkityksettömyyteen: tämä paikka saa minut uumoilemaan kaiken kauneuden pakoa.

Minä kammoan ajatusta nykyhetkestä, joka vinkaisten sujahtaa menneisyyteni madonreikään. Vain tässä ajassa olen minä minä. Menneisyyteni ääriviivat hämärtyvät sormet kohmettavaan aamu-usvaan, mutta nykyhetkeä vasten piirtyy hahmoni hitusen kirkkaampana.

Menneisyys ei tunne nykyisyyteni rajoja, vaikka yksin rajat voivat tehdä minusta vapaan.

Eräässä lapsuudenkodissa kylmät jalat

Lapsuudenkodissa on vaikea nukkua. Minä odotan yötä, jotta saisin valvoa sen. En mahdu enää vanhaan sänkyyni; tässä talossa minä nyt lepään leveämmin kuin koskaan ennen, mutta tarvitsen monta peittoa pitääkseni jalkani lämpiminä. Täällä joulupuuro on niin kuumaa, että se polttaa kitalaesta ihon irti, ja hanoista virtaava vesi on niin hyistä, että sitä hädin tuskin saa nieltyä. Mutta ihmiset ovat haaleita, ja minä kaipaan kotiin, jonka täällä aina kadotan. Mikä helvetti minut tänne aina takaisin tuo?

"Sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos."

(Ilm. 3:15-16)

Nonkululeko, Nonki, Nkuli

Nonkululeko, Nonki, Nkuli - vapaudeksi kehtasivat minut monin nimin nimetä, vaikka itse en tiennyt vapaudesta mitään. Tuhansien kilometrien takaa näkivät vuosien päähän, tunnistivat toiveeni, vaikken minä edes ymmärtänyt kaipaavani.

Mutta nyt minä päätän nimeni lunastaa: pimeyden jälkeen toivo valoa.